Stressiä

Tänään punnitsin itseni vähän ennakkoon, kun huomisesta en oikein tiedä kerkiäisinkö punnailla. Tulos +200g elikäs 69,4 kg. No, tätä tämä hormonaalinen kierto teettää. Muutenkin laihtumisvauhti on todella hidas tällä hetkellä. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että jos ryhtyisin todella kiristelemään tätä tahtia, niin lopputuloksena olisi kireä mieliala ja hillitön herkkuhimo. Nyt sitä ottaa sen verran rauhallisesti, että tuntuu, että näin voisi syödä lopun ikänsä ja laihtuisi sitten vaan hyvin pienin askelin sinne tavoitteeseen.

Vähän tätä laihdutukseen keskittymistä häiritsee ihmissuhdestressi. Olen valvonut yöaikaan miettiessäni mitä oikein tekisin ja päivisin olen sitten ollut väsynyt. Plussapuolella on paljon, mutta miinuspuolellakin on kaikenlaista, ja jotenkin tuntuu, että jos mä ylipäänsä alan pohtia ihmissuhteen plussia ja miinuksia, niin ei tää nyt näytä lupaavalta. Mielessä on vahvasti se, että mä päädyn tavalliseen tapaan tekemään jotain, minkä jälkeen tunnen oloni todella bitchiksi. Yritän parhaani mukaan käyttäytyä kypsästi, mutta tekisi mieli ruoskia ja haukkua itseä jo nyt valmiiksi, koska yleensä lopputulos on ollut katastrofi.

Tätä stressiä olen sitten purkanut siivoamalla vaatekomeroa, joka alkaa näyttää aika hyvältä. Sitä on vaatekasojen alta löytynyt monia kivoja vaatteita, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Monet vanhat vaatteet, joita en ole voinut vuosiin käyttää mahtuvat aivan loistavasti. Lisäksi paljon isokokoisia vaatteita on tullut laitettua kierrätyksen. Elämän pieniä nautintoja, kun ihmissuhteet tökkii.

Kadonnut viikonloppu

Viikonlopppu meni vähän... ohi. Lauantaina mulla oli tarkoitus punnita itseni, kun epäilin, että sunnuntaina ei onnistu. Valitettavasti muistin tämän suunnitelman vasta aamiaisen jälkeen. Lauantaina olin töissä ja bilettämässä. Sunnuntaina olin sitten hiukkasen krapulassa ja korkeammat aivotoiminnot, joita olisi tarvittu punnitukseen, oli aika lamassa aamupäivän (ja ulkonäkö kuin kauhuelokuvasta, kun en tuhmana tyttönä jaksanut poistaa meikkejä ennen nukkumaanmenoa). No virallinen punnitus jäi väliin, mutta yritän sitten ensi viikolla. Mä olen kuitenkin melko hyvin tietoinen painosta ja se roikkuu siellä vähän yli 69 kilossa.

Muuten, silloin kun aloitin tämän laihdutusurakan, ajattelin, että krapulamättö voisi olla ongelma karpille. Ei se ole. Mä syön vaan meetvurstia ja juustoa. Ei siihen tarvitsekaan pitsapohjaa alle.

Päädyin sitten kuitenkin eilen illalla pitkään vetkuttelemaani suururakkaan, eli kokonaisvaltaiseen vaatekomeron siivoamiseen. Työ, jonka yleensä suoritan korkeintaan kerran vuodessa. Nytkin edellinen kerta taisi olla viime vuoden toukokuussa. Olen jo kuukausia ajatellut, että jotain pitäisi tehdä kun suuri osa vaatteista on sellaisia, jotka on liian isoksi jääneitä, huonokuntoisia tai muuten vain virheostoksia. Nyt lisäksi pitäisi varmaan poistaa ylimääräiset villapuserot ja muut talvivaatteet kesävaatteiden tieltä. Alun perusteella näyttää kovasti siltä, että UFFin laatikoihin ja roskikseen päätyy hyvin monta säkillistä vaatetta. Tavoitteena olisi vaatekomero, jossa olisi vain vaatteita, joita oikeasti käytän. Vaatii useamman päivän työn, mutta onneksi alkuun on jo päästy.

Leukavaivaa ja peilailua

Syöminen on suht ok ja olen liikkunut ihan ok. Elämää vaivaa leuka, se lonksuu ja leukaperiin sattuu syödessä, haukotellessa ja ylipäänsä suuta avattaessa. Sitä ei uskoisi miten niinkin pieni osa kuin leuka voi häiritä ihmisen elämää. No, ehkä tämä helpottaa ennemmin tai myöhemmin, tätä on ollut joskus aikaisemminkin. Kuitenkin keskittymiskyky muuhun elämään on vähän kärsinyt.

No, on sitä tässä positiivistakin. Laihduttajana, varsin luonnollisesti, katselen itseäni peilistä aika paljon. Nyt ihan viime päivinä tuli sellainen tunne, että haa, sitä mitä peilistä näkyy, en voi enää kuvata sanoilla "läski", "lihava" tai "pullukka". Peilissä ei näy vielä "hoikka" tai "laiha", vaan pikemminkin jotain "hieman ylipainoista", "vähän reilummankokoista" tai "tuossa lanteilla ja reisissä olisi vielä muutama kilo kevennettävää".

Minusta tuntuu kovasti siltä, että nyt kun terveydelle haitallisen ylipainon pudottaminen on muuttunut lähinnä turhamaisuudeksi ja haluksi näyttää paremmalta, niin sen kilomäärän sijaan näkymät peilistä ovat vaan jotenkin olennaisempia. Haluan, että tämän painonpudotuksen lopputuloksena olisi sen näköinen ulkonäkö, johon olen tyytyväinen ja joka näyttää minusta hyvältä. En tiedä vielä missä painossa se tulee, mutta siihen pyrin ja oikeasti pelkona on tässä prosessin aikana ollut, että entä jos sitten päädynkin 50 kiloiseksi ja olen edelleen tyytymätön.

Tämän vuoksi luulen, että oikeasti merkitsee jotain, että näen kehoni oikeasti aika hyvänä, realistisesti hyvänä. Vielä jonkin verran kiloja pois ja sitten on olemassa päätepiste, tila, jossa olen tyytyväinen.

(Teksti kirjoitettu kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, joten johdonmukaisuus, tai jotain, on saattanut kärsiä.)

Punnituspäivä ja alle kriisirajan

Noniin, taasen punnituspäivä ja tulos 69,2 kiloa eli kilon verran pudotusta viimeisimpään viralliseen painoon. Toki tässä on nyt ollut useita vähän hajanaisempia viikkoja, joten tämä kilo on pudonnut sellaisessa suunnilleen kolmessa viikossa. Tahti on rauhallinen, mutta niin kauan kun suunta on selvä, niin ei pidä valittaa.

Se, että paino meni alle 70 kilon merkitsee paitsi uutta, mukavampaa kymmenlukua, niin myös ikiaikaisen kriisirajan alittamista. Aina yläasteella, lukiossa ja vielä opiskeluja aloittaessa 70 kiloa oli jonkinlainen kriisiraja, sitä ei yksinkertaisesti pitänyt ylittää. Alussa 70 kilon lähestyminen sai aloittamaan laihdutuksen ja myöhemmin sen ylittäminen sai laihduttamaan. Minkä ihmeen takia tällä kertaa laihdutus sitten lähti 86,4 kilosta, eikä 70 kilosta? Kiirettä, stressiä, ei aikaa syödä kynnolla, ei aikaa liikkua, tarve hemmotella, liian väsynyt, pientä masennusta ja ahdistusta, tylsää, ei muutakaan tekemistä, itsepetosta ja ties mitä muuta.

No, nyt on sitten puolen vuoden työllä päästy alle kriisirajan ja siinä vaan on jotain niin erilaista, kun vaa'assa lukema alkaa kuutosella. Olo on jotenkin rennompi, on varmempi tunne siitä, että tämä laihdutusprojekti oikeasti onnistuu. Tavoitepainokin tuntuu olevan jo aika lähellä. Kun tähän asti sitä on ollut aika kärsimätön ja halunnut saada tuloksia nopeasti, niin nyt painonpudotuksen nopeudella ei tunnu olevan niin pahaa kiirettä (ei silti, tämä ei tarkoita, että alkaisin elämään epäterveellisemmin, pikemminkin päinvastoin), peilissä kuitenkin näkyy jo paljon paremman näköinen kroppa.

Ai niin, tämän 70 rikkomisen johdosta hemmottelen itseäni suht kalliilla meikkisetillä (en yhtään muista minkä niminen se nyt oli).

Hauskaa vappua!