Pikkuflunssaa

Tässä tulee kohta kaksi viikkoa flunssaa täyteen. Sellaista ikävää pikkuflunssaa, joka lähinnä ärsyttää. Jos olisi kunnon kuume, niin sitä olisi voinut vaikkapa levätä jokusen päivän ja tauti olisi luultavasti ollut ohi muutamassa päivässä. Mutta, ehei... pientä kurkkukipua, pientä yskää, vähän tukkoinen nenä ja ikävästi limaa kurkussa. Koko ajan sen verran lievät oireet, että töissä pystyy kyllä käymään, mutta mitään muuta sitä ei sitten jaksa/voi tehdä. Kohta kaksi viikkoa ilman yhtään liikuntaa, ruokaa ei todellakaan jaksa tehdä, joten sitä syö vähän mitä mieleen juolahtaa (yhtenä päivänä ilta-ateria koostui ranskankermapurkista sellaisenaan ja muutamasta kourallisesta pähkinöitä). Painoa ei oikein ole jaksanut miettiä, lähinnä sitä vaan on nukkunut vapaa-ajat.

No, ehkä tämä tästä. Tänään alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että ehkä tämä liman määrä alkaa vihdoinkin vähetä. Pitäisi varmaan alkaa seurailemaan tuota vaakaakin. Ei sinäänsä, ei mulla ole ollut kovin kummoista ruokahaluakaan tässä. Vähän harmittaa, kun sen liikunnan joutuu aloittamaan vähän niin kuin alusta, mutta tällaista tämä elämä nyt vaan on.

Punnituspäivä ja vähän säätöä

No niin, torstaiaamu ja punnitustulos 67,4 kg eli -800g viime torstaihin verrattuna. Oikein hyvännäköinen tuo lukema ja masukin on 2 senttiä viimeviikkoista kapeampi. Sinäänsä en odota, että tässä vaiheessa kun paino on jo aika lähellä normaalipainoa, että viikoittaiset painonmuutokset alaspäin olisi kovin suuria. Rasvaa ei nyt vaan enää pala suuria määriä viikossa. Siksi epäilisin kovasti, että tuosta 800g osa on ihan hormoneista johtuvaa luonnoillista vaihtelua, eikä pelkkää läskiä. Mutta hyvännäköinen lukema kuitenkin.

Nyt syksyllä, kun laihdutusinto alkoi tosissaan palailemaan tuli ihan hirvittävä houkutus kokeilla, millaista olisi, jos hiilihydraattien määrää vähentäisi viime syksyn ja kevään määrästä. Niinpä olen syönyt nyt jonkin aikaa hyvin vähän hiilareita (jossain alle 20 grammassa). Alkuun olo oli vähemmän ylevä kiitos syvempään ketoosiin siirtymisen aiheuttaman päänsäryn ja väsymyksen. Sitten olo oli todella pirteä ja energinen.

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseessä ei ole mun ideaaliolotilani, oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin liikunnasta meni se paras teho. Sitä jaksoi liikkua yhtä pitkään kuin ennenkin, mutta rajumman liikunnan tuomia kiksejä ei vaan tullut. En tiedä, ehkä siihen olisi sopeutunut ajan myötä.

Toinen juttu onkin sitten hieman hankalasti kuvailtavissa. Tavallaan oli aivan fantastista, kun nälkää ei ollut yhtään. Vaikka katseli kaupassa mitä jätskejä tai karkkeja, niin tuli vaan sellainen vähän tympeä olo, että ei tee yhtään mieli. Ongelma olikin sitten siinä, että sama vähän tympeä olo tuli myös kaikesta sallitusta karppiruuasta. Sitä pyöräytti sisäfilepihvin kermaisella kastikkeella kasvisten kera ja syödessä mieli on vaan sellanen teinikapinainen onks mun pakko syödä noin paljon.  Tämän vuoksi riittävän energiansaannin turvaaminen alkoi tuntua melkoiselta päivätyöltä ja nautinto ruokailuhetkistä kärsi huomattavasti. 

Eilen lisäsin sitten hieman syötyjen hiilihydraattien määrää ja heti tuntui, että liikunnasta ja syömisestä sai enemmän nautintoa. Ok, hiilarimäärä on edelleen pieni (kun en tykkää laskeskella syömisiäni, niin ei ole kovin tarkkaa arviota, mutta veikkaisin 20-35g hh), mutta ajattelin katsella ainakin jonkin aikaa, miltä tällainen tuntuisi.

Laihduttaja taas

Tuli tuossa keväällä sellainen tunne, että karppiruuat on ok, liikunta on ok, mutta laihduttajana oleminen tökkii todella pahasti. Sitä tuli sellainen tunne, että laihduttajana (pitkäaikaisena sellaisena) oleminen stressaa ja koko ajan on vaan mielessä, että laihdu tyttö, laihdu, nopeammin ja laihemmaksi, vielä voisit laihduttaa vähän paremmin. Yhyy! Päätin sitten, että pidän kesätauon, jonka ajan tavoitteena on syödä suht samaa mitä tähänkin asti, harrastaa liikuntaa mielenkiinnon mukaan ja pitää ainoana tavoitteena pysyä sen maagisen 70 kilon alapuolella.

Nonniin nyt sitten pikkuhiljaa syyskuun alkaessa alkoi tulla sellainen olo, että nyt voisi taas ryhtyä miettimään tätä painon pudottamista nykyistä alemmas. Ja mistä lukemasta lähdetään liikkeelle: 68,2 kg. Jostain syystä paino onkin nyt sellaisen about kilon verran alempana kuin keväällä. Olisihan sitä voinut hampaat irvessä laihduttaa kesälläkin, mutta pelkäänpä, että tulokset tuskin olisivat olleet mitenkään kestävällä pohjalla. Tästä on hyvä jatkaa, kun into on todella kova.

Pienenpientä säätöä on tullut tehtyä. Keväällä punnituspäivä oli suununtai, minkä totesin huonoksi ideaksi, koska sunnuntaisin olen turhan usein matkoilla tai krapulassa. Punnituspäivä on nyt siis torstai. Toinen juttu on tämä tavoite. Tähän asti varsinainen tavoitteeni on ollut 63 kg. Nyt on tullut sellainen tunne, että paino 59 kg ei olisi mitenkään kohtuuton tavoite. Vielä on nimittäin aika paljon tavaraa, erityisesti lantiolla ja reisissä ja mikäs kiire tässä on, pikku hiljaa vaan. 

Sitten hieman palkitsemisesta. Se, että mun paino olisi alle 60 kiloa on todella kova juttu. Viimeksi olen ollut sellaisissa lukemissa ilmeisesti joskus ala-asteella. Jos siis tällaisiin lukemiin saan itseni, niin kyllähän se on vähintään lomamatkan paikka. Ja ihan mihin vaan sillä hetkellä tekee mieli, hintaa ei katsota (ainakaan hieveästi). Siihen asti, laihdutetaan hymysuin unelmamatkasta haaveillen.

Stressiä

Tänään punnitsin itseni vähän ennakkoon, kun huomisesta en oikein tiedä kerkiäisinkö punnailla. Tulos +200g elikäs 69,4 kg. No, tätä tämä hormonaalinen kierto teettää. Muutenkin laihtumisvauhti on todella hidas tällä hetkellä. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että jos ryhtyisin todella kiristelemään tätä tahtia, niin lopputuloksena olisi kireä mieliala ja hillitön herkkuhimo. Nyt sitä ottaa sen verran rauhallisesti, että tuntuu, että näin voisi syödä lopun ikänsä ja laihtuisi sitten vaan hyvin pienin askelin sinne tavoitteeseen.

Vähän tätä laihdutukseen keskittymistä häiritsee ihmissuhdestressi. Olen valvonut yöaikaan miettiessäni mitä oikein tekisin ja päivisin olen sitten ollut väsynyt. Plussapuolella on paljon, mutta miinuspuolellakin on kaikenlaista, ja jotenkin tuntuu, että jos mä ylipäänsä alan pohtia ihmissuhteen plussia ja miinuksia, niin ei tää nyt näytä lupaavalta. Mielessä on vahvasti se, että mä päädyn tavalliseen tapaan tekemään jotain, minkä jälkeen tunnen oloni todella bitchiksi. Yritän parhaani mukaan käyttäytyä kypsästi, mutta tekisi mieli ruoskia ja haukkua itseä jo nyt valmiiksi, koska yleensä lopputulos on ollut katastrofi.

Tätä stressiä olen sitten purkanut siivoamalla vaatekomeroa, joka alkaa näyttää aika hyvältä. Sitä on vaatekasojen alta löytynyt monia kivoja vaatteita, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Monet vanhat vaatteet, joita en ole voinut vuosiin käyttää mahtuvat aivan loistavasti. Lisäksi paljon isokokoisia vaatteita on tullut laitettua kierrätyksen. Elämän pieniä nautintoja, kun ihmissuhteet tökkii.

Kadonnut viikonloppu

Viikonlopppu meni vähän... ohi. Lauantaina mulla oli tarkoitus punnita itseni, kun epäilin, että sunnuntaina ei onnistu. Valitettavasti muistin tämän suunnitelman vasta aamiaisen jälkeen. Lauantaina olin töissä ja bilettämässä. Sunnuntaina olin sitten hiukkasen krapulassa ja korkeammat aivotoiminnot, joita olisi tarvittu punnitukseen, oli aika lamassa aamupäivän (ja ulkonäkö kuin kauhuelokuvasta, kun en tuhmana tyttönä jaksanut poistaa meikkejä ennen nukkumaanmenoa). No virallinen punnitus jäi väliin, mutta yritän sitten ensi viikolla. Mä olen kuitenkin melko hyvin tietoinen painosta ja se roikkuu siellä vähän yli 69 kilossa.

Muuten, silloin kun aloitin tämän laihdutusurakan, ajattelin, että krapulamättö voisi olla ongelma karpille. Ei se ole. Mä syön vaan meetvurstia ja juustoa. Ei siihen tarvitsekaan pitsapohjaa alle.

Päädyin sitten kuitenkin eilen illalla pitkään vetkuttelemaani suururakkaan, eli kokonaisvaltaiseen vaatekomeron siivoamiseen. Työ, jonka yleensä suoritan korkeintaan kerran vuodessa. Nytkin edellinen kerta taisi olla viime vuoden toukokuussa. Olen jo kuukausia ajatellut, että jotain pitäisi tehdä kun suuri osa vaatteista on sellaisia, jotka on liian isoksi jääneitä, huonokuntoisia tai muuten vain virheostoksia. Nyt lisäksi pitäisi varmaan poistaa ylimääräiset villapuserot ja muut talvivaatteet kesävaatteiden tieltä. Alun perusteella näyttää kovasti siltä, että UFFin laatikoihin ja roskikseen päätyy hyvin monta säkillistä vaatetta. Tavoitteena olisi vaatekomero, jossa olisi vain vaatteita, joita oikeasti käytän. Vaatii useamman päivän työn, mutta onneksi alkuun on jo päästy.

Leukavaivaa ja peilailua

Syöminen on suht ok ja olen liikkunut ihan ok. Elämää vaivaa leuka, se lonksuu ja leukaperiin sattuu syödessä, haukotellessa ja ylipäänsä suuta avattaessa. Sitä ei uskoisi miten niinkin pieni osa kuin leuka voi häiritä ihmisen elämää. No, ehkä tämä helpottaa ennemmin tai myöhemmin, tätä on ollut joskus aikaisemminkin. Kuitenkin keskittymiskyky muuhun elämään on vähän kärsinyt.

No, on sitä tässä positiivistakin. Laihduttajana, varsin luonnollisesti, katselen itseäni peilistä aika paljon. Nyt ihan viime päivinä tuli sellainen tunne, että haa, sitä mitä peilistä näkyy, en voi enää kuvata sanoilla "läski", "lihava" tai "pullukka". Peilissä ei näy vielä "hoikka" tai "laiha", vaan pikemminkin jotain "hieman ylipainoista", "vähän reilummankokoista" tai "tuossa lanteilla ja reisissä olisi vielä muutama kilo kevennettävää".

Minusta tuntuu kovasti siltä, että nyt kun terveydelle haitallisen ylipainon pudottaminen on muuttunut lähinnä turhamaisuudeksi ja haluksi näyttää paremmalta, niin sen kilomäärän sijaan näkymät peilistä ovat vaan jotenkin olennaisempia. Haluan, että tämän painonpudotuksen lopputuloksena olisi sen näköinen ulkonäkö, johon olen tyytyväinen ja joka näyttää minusta hyvältä. En tiedä vielä missä painossa se tulee, mutta siihen pyrin ja oikeasti pelkona on tässä prosessin aikana ollut, että entä jos sitten päädynkin 50 kiloiseksi ja olen edelleen tyytymätön.

Tämän vuoksi luulen, että oikeasti merkitsee jotain, että näen kehoni oikeasti aika hyvänä, realistisesti hyvänä. Vielä jonkin verran kiloja pois ja sitten on olemassa päätepiste, tila, jossa olen tyytyväinen.

(Teksti kirjoitettu kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, joten johdonmukaisuus, tai jotain, on saattanut kärsiä.)

Punnituspäivä ja alle kriisirajan

Noniin, taasen punnituspäivä ja tulos 69,2 kiloa eli kilon verran pudotusta viimeisimpään viralliseen painoon. Toki tässä on nyt ollut useita vähän hajanaisempia viikkoja, joten tämä kilo on pudonnut sellaisessa suunnilleen kolmessa viikossa. Tahti on rauhallinen, mutta niin kauan kun suunta on selvä, niin ei pidä valittaa.

Se, että paino meni alle 70 kilon merkitsee paitsi uutta, mukavampaa kymmenlukua, niin myös ikiaikaisen kriisirajan alittamista. Aina yläasteella, lukiossa ja vielä opiskeluja aloittaessa 70 kiloa oli jonkinlainen kriisiraja, sitä ei yksinkertaisesti pitänyt ylittää. Alussa 70 kilon lähestyminen sai aloittamaan laihdutuksen ja myöhemmin sen ylittäminen sai laihduttamaan. Minkä ihmeen takia tällä kertaa laihdutus sitten lähti 86,4 kilosta, eikä 70 kilosta? Kiirettä, stressiä, ei aikaa syödä kynnolla, ei aikaa liikkua, tarve hemmotella, liian väsynyt, pientä masennusta ja ahdistusta, tylsää, ei muutakaan tekemistä, itsepetosta ja ties mitä muuta.

No, nyt on sitten puolen vuoden työllä päästy alle kriisirajan ja siinä vaan on jotain niin erilaista, kun vaa'assa lukema alkaa kuutosella. Olo on jotenkin rennompi, on varmempi tunne siitä, että tämä laihdutusprojekti oikeasti onnistuu. Tavoitepainokin tuntuu olevan jo aika lähellä. Kun tähän asti sitä on ollut aika kärsimätön ja halunnut saada tuloksia nopeasti, niin nyt painonpudotuksen nopeudella ei tunnu olevan niin pahaa kiirettä (ei silti, tämä ei tarkoita, että alkaisin elämään epäterveellisemmin, pikemminkin päinvastoin), peilissä kuitenkin näkyy jo paljon paremman näköinen kroppa.

Ai niin, tämän 70 rikkomisen johdosta hemmottelen itseäni suht kalliilla meikkisetillä (en yhtään muista minkä niminen se nyt oli).

Hauskaa vappua!

   

Nestettä

Nyt on parina päivänä lähtenyt nestettä liikkeelle oikein enemmänkin. En olisi uskonut, että näin nopeasti pääsisi eroon lomaturvotuksesta, mutta hyvä on kun lähtee. Varmaankin asiaan on vaikuttanut se, että terveellinen ruoka ja tee on nyt maistunut hyvin ja liikuntaa on tullut harrastettua.

Ylipäänsä motivaatio on nyt jotenkin tosi hyvällä mallilla. Ehkä kesän lähestymiselläkin on oma osansa. Sitä tietää, että kohta voisi pukeutua vähän kevyemmin ja laihdutusurakan tulokset näkyisi selvemmin kuin mitä paksummissa vaatteissa. 

Hykerryttää odotella sunnuntain virallista punnitusta. Tällä hetkellä näyttäisi nimittäin erittäin lupaavalta...

Sika pois pellosta

No niin. Nyt ollaan sitten eletty kuin sika pellossa viimeiset viisi päivää. Hiilareita ja rasvaa täysin sanoinkuvaamattomina annoksina erilaisten alkoholijuomien kera nautittuna. Tänään sitten alkaa arki. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että tämä oli ihan hyvä kokemus.

Ensinnäkin, kyse oli lomamatkasta, mikä on mun tapauksessa erittäin harvinaista herkkua. Ehdottomasti harvinaisempaa herkkua kuin esim. joulu. Todellinen poikkeustilanne siis.

Toiseksi, kyse oli jonkinlaisesta etukäteen tiedostetusta mahdollisuudesta. Tiesin jo matkaa varatessa, että saatan syödä matkalla epäterveellisesti, mutta olin päättänyt, että matkan jälkeen palaan heti takaisin terveelliseen sapuskaan.

Kolmanneksi, tiedostin oikein hyvin koko ajan syöväni epäterveellisesti ja liikaa. Silloin ennen (kun lihoin), söin hirvittäviä määriä lähes huomaamatta. Missään aivosolussa ei hälyttänyt että "hyi, nyt menee suuhun enemmän kuin mitä kulutan." Nyt ihan eri tavalla tiedostin, että "hmm, nyt sitä sitten menee yli, tässä menee hiilareita, aiai alkoholia, sisältää runsaasti energiaa, miks ihmeessä mä vielä oikein otan jälkkäriä, ja kohta on ähky." Ei silti, kyllä mä siitä ruoasta nautin kovasti, mutta en vain voinut olla kiinnittämättä automaattisesti huomiota ruoan terveellisyyteen (tai lähinnä epäterveellisyyteen).

Neljänneksi, mä turposin. Kun olen syönyt karppiruokaa, ensimmäinen asia joka sai näyttämään paremmalta oli turvotuksen poistuminen kasvoista. Nyt sitten ensimmäinen vaikutus kehoon oli naaman turvotus. Ihonhoitotuotteilla ja meikeillä ei pystynyt vaikuttamaan näin runsaaseen turvotukseen ja pöhöttyneeseen olemukseen. Peilistä näkyi oikeasti, minkälainen vaikutus ruoalla on ulkonäköön. Hyi hemmetti. Mikään herkku ei oikeasti ole sen arvoinen, taas sitä päästiin kokeilemaan. 

Viidenneksi, tämä oli jotenkin laihdutusmielialalle ja -motivaatiolle terveellinen kokemus. Muistaa taas, miksi on tätä hommaa tekemässä ja muistaa miltä mässynsyönti tuntuu. Sitä pääsee pohtimaan, onko se nyt oikeasti niin hyvänmakuista, tuleeko hyvä olo.  Lopputuloksena joutuu myöntämään, että syö kuinka paljon tahansa, niin oikeasti sitä haluaisi jotain vielä enemmän. Ei missään ole sellaista "nytpä olenkin syönyt tarpeeksi herkkua" - kattoa. 

Tästä on siis ihan hyvä jatkaa. Sellaiset vajaat kolmisen kiloa plussan puolella ollaan tällä hetkellä, mutta kunhan tämä turvotus poistuu, niin tuskin muutama päivä nyt niin paljon on tätä hommaa paljon hetkauttanut. Saa nyt sitten nähdä mikä on tulos ensi sunnuntaina, kun on virallinen punnitus.

Ai niin, eilen tuli puoli vuotta laihdutusta täyteen. Se on ajatuksena minusta aika kiva. Tietysti useammissakin lähteissä sanotaan, että uusien elämäntapojen omaksuminen vie sellaiset pari vuotta, mutta kyllähän tässä nyt on jo aika hyvään tilanteeseen päästy.  Kun aloitin ja tajusin, että normaalipainoon on matkaa reilusti yli 20 kiloa, se tuntui aivan hirvittävältä määrältä. Enää reilu seitsemisen kiloa (+ ne onnettomat turvotukset) pudotettavana. Se tuntuu joltain sellaiselta, mikä on oikeasti mahdollista saavuttaa. Se voi tietty viedä vielä aikaa, mutta olihan sitä vuosia aikaa mässätäkin.

Pikapäivitys

Paino samassa 70,2 kilossa. Olisihan se voinut ehkä vähän pienempi olla, jos en olisi kulauttanut jonkin verran energiajuomaa ennenkuin heräsin riittävästi ja muistin että tarkotushan oli tänään punnittaa itsensä. No tietty mä en ole aivan virkeimmilläni näin klo 3. Pitää vähän kiirehtiä, joten eipä tällä kertaa muuta.

Hyvää Pääsiäistä!

Etukäteissuunnittelua

Nyt olen melkoisen pohdinnan edessä, kun mulla on nimittäin reilun viikon päästä loma edessä. Sellainen ulkomaanloma, mikä mun tapauksessa on todella harvinaista herkkua. Se ongelma on tietty syöminen. Jonkun ties mistä löytyneen jutun mukaan menestyneet laihduttajat ovat niitä, jotka pitävät ruokavaliosta kiinni myös lomalla. No pitäisikö mun sitten yrittää löytää jostain jotain vähähiilihydraattisempaa ruokaa ja yrittää olla huomioimatta ihania pikku, pikku kahviloita täynnä ihanaisia herkkuja.

Toisaalta esimerkiksi viime jouluna ja uutenavuotena söin herkkuja ja todella paljon hiilareita ja arjen alkaessa palasin ongelmitta karppisapuskaan. Pääkopalle tällainen saattaisi olla hyväksi. Pääsee kokemaan taas miltä ähky ja sokerihumala tuntuu ja muistaa, että ei se niin upeeta ole. Sitten olisi jonkinlainen keskitie, pääasiassa karppisapuskaa ja kohtuudella herkkua.


Lähinnä mihin sitten päädynkin, niin haluaisin, että ruokaongelmat eivät pilaisi matkaa. En todellakaan haluaisi kärvistellä herkkuhimoissa tai syyllisyydentunnossa. Haluaisin tuntea, että mitä ikinä teenkin, niin hallitsen ruokailuani, on se sitten salaattia ja pihviä tai leivoksia ja karkkia. Jotenkin vaan on vaikeaa arvailla etukäteen, miten käyttäydyn arjen ulkopuolella. On helppoa mennä lähikauppaan ja ostaa sitä mitä aina ennenkin, mutta entä kun tällaista normivaihtoehtoa ei ole?

Ennenkaikkea tähtäys kuitenkin tulisi olla siinä, että matkan jälkeen söisin heti taas tervellisesti, eikä mikään mässyputki jäisi päälle. Olen yrittänyt orientoitua mahdollisuuteen, että repeän lomalla ahmimaan ja painoa tulee lisää. Olen miettinyt motivaatiota, sen pitäisi sitten heti loman jälkeen olla kohdillaan, vaikka joutuisikin pudottelemaan samoja kiloja uudestaan.  

Jotenkin ennakointi on ollut se juttu tässä mun laihdutuksen aikana. Olen ajatellut, että edelliset laihdutuskerrat meni ehkä aika suurelta osalta pieleen, kun en ajatellut yhtään pidemmälle. Nälkä iski ja minkäännäköistä varasuunnitelmaa ei ollut, minkä seurauksena päädyin mässyyn ja "unohdin" laihdutuksen. Laihdutussuunnitelma oli jouluun tai kesään asti, mutta ei yhtään siitä pidemmälle.

Nyt kun söin jouluna mässyä, olin päättänyt asiasta jo reilusti etukäteen ja päättänyt ryhdistäytyä heti joulun jälkeen. Se toimi. Suunnittelen yleensä ruoat jonkin verran etukäteen, niin etten pääse liian nälkäiseksi ja se on toiminut hyvin. Kun olen mennyt ulos syömään tai bilettämään, olen ajatellut seurauksia etukäteen. Plan A, ja jos se jostain syystä ei toimi, plan B. Toivottavasti suunnittelu tuottaa tulosta myös tällä kertaa.

Punnituspäivä, ties kuinka mones

Tänään vaa'anlukema oli laskeutunut viimeisimmästä virallisesta punnituksesta 70,2 kiloon eli parissa viikossa -800g. Ihan kiva lukema, mukavasti siinä lähellä, että kohta paino voisi alkaa kuutosella, varsinkin kun nyt paino keikkui 70,0 ja 70,2 välillä pitkään. No, mun tahtiin siihenkin saattaa mennä aikaa. Vyötärönmittakin näytti olevan nyt sellaisen sentin verran aiempaa pienempi. Kiva, ilahduttava yksityiskohta.

Nyt mulle tuleekin näiden punnitusten suhteen pieniä ongelmia. Ensi viikon sunnuntaina en ole kotona, enkä seuraavanakaan (vähän epäsäännöllistä elämää taas vaihteeksi). Periaatteessa siinä välissä olisi tasan yksi aamu, jolloin olen oman vaa'an äärellä, mutta silloinkin tekee vähän tiukkaa. Tuona aamuna pitäisi lähteä kotoota jo ennen viittä aamulla ja varmasti olisi muutakin tekemistä kuin punnailla itseään. No, jonkinnäköisen ryhdin säilyttämiseksi, varmaan mun kuitenkin pitäisi yrittää punnata itseni tuolloin. Toinen juttu sitten onkin, että en ole juuri tietokoneenkaan ääressä parina lähiviikkona.

Eilen onnistuin tekemään löydön. Aloin ajatella, että joskus kuutisen vuotta sitten mulla oli todella nätti vähän sellainen kotelomallinen mekko. Mietin kovasti, olenko jossain vaiheessa luopunut toivosta mahtua kyseiseen leninkiin ja heittänyt sen UFF:in laatikkoon. Menin sitten kuitenkin kellariin kaivelemaan ja mekko löytyi. Pitihän sitä sitten testata,että olenkos minä nyt siihen sopiva ja kyllä, se istui todella hyvin. Oikein hyvä, koska kysessa todella on yksinkertainen, mutta tyylikäs mekko. Löysin myös kesämekon noin kolmen vuoden takaa, mutta sepäs olikin jo aivan ylisuuri (sellainen mekko, jonka kuuluisi olla yläosastaan vartalonmyötäinen näyttää todella hassulta päällä lörpöttäessä).     

Väsymystä & kaikenlaista positiivista

Viimeisen viikon ajan on väsyttänyt aika lailla. Ei ole jaksanut oikein kirjoitella, ruokailu on ollut epäsäännöllistä  (suht oikeaoppista ja terveellistä karppisapuskaa, mutta kuitenkin), nukkunut olen vähän miten sattuu, aika vähän liikuntaa ja en ole edes oikein muistanut punnailla itseäni. En tiedä vaikuttaako asiaan enemmän ilmassa vellova pöly vai käytetyt allergialääkkeet. 

Tänään kuitenkin sain itseni vaa'alle. Lukema oli  yllättävän hyvä. Ei olisi paljon pudotettavana, että paino alkaisi kuutosella. En silti laita uutta lukemaa tuohon "kissapalkkiin", koska tänään ei ollut virallinen punnitus, sunnuntaina sitten vasta. Jos huonosti käy niin silloin tietty olen turvonnut tämänhetkisestä, mutta se riski on otettava. Virallisen punnituksen kanssa ei ole leikkimistä!

Sitä on sellainen pikkuisen kökkö tunne siitä, että tällä hetkellä tämä laihdutus sujuu todella hitaasti. Yritän kuitenkin säännöllisin väliajoin muistuttelen itselleni, että mitä hitaammin tämä touhu etenee, sitä parempi. Lisäksi voin muistella niitä kertoja jolloin koko laihdutustouhu meni aivan pipariksi, kun en ollutkaan tyytyväinen laihdutusnopeuteen, alkoi ärsyttää koko touhu ja päädyin ahmimaan. Sitä en halua. Mielummin vaikka kuinka hitaaseen tahtiin ja pysyvästi pois, kun että päätyisin tilanteeseen, missä joutuisin uudestaan pudottamaan näitä samoja kiloja. Se mikä on lähtenyt ei saa enää tulla takaisin.

Sitten on kuitenkin jotain positiivista. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota, että muuttuneen, hoikemman ulkonäön myötä, olen alkanut suhtautumaan itseeni kaikin puolin positiivisemmin. Ennen, sellaiset puoli vuotta sitten oman itseni näkeminen peilistä oli vähän mallia henkinen isku päin pläsiä. Nyt peilailen usein ihan vain peilailemisen ilosta. Peilissä näkyy ihminen, joka näyttää aika hyvältä (ehkä jossain kohdissa on vähän liikaa massaa, mutta olen itselleni armollinen).

Huomaan, että olen tullut rohkeammaksi ja itsevamemmaksi muiden ihmisten suhteen. Erityisesti niiden miespuolisten suhteen. Ennen niin ei todellakaan ollut. Koin pikemminkin, että minussa nähdään ensisijaisesti pullukka ja toissijaisesti jotain muuta. Jotenkin ajattelin, että jos joku mies alkaa flirttailla, niin kysessä täytyy olla kieroutunut pervo tai että säälistä tms. Viime aikoina, olen ajatellut, että kun tuntematon alkaa keskustella mun kanssa, niin ehkä mussa on jotain kiinnostavaa...

Vähän kalliiksikin tämä positiivisuus on tullut. Olen nimittäin yhä useamman houkutuksen kohdalla todennut, että I'm worth it ja hemmotellut itseäni vähän sillä sun tällä. On ihanaa nähdä itsensä vaatteissa, jotka korostaa nykyistä ulkonäköä, syodä vähän paremmissa paikoissa, hoidatella itseään, rohkeita asusteita jne. Ei silti, ettenkö olisi aiemminkin ostellut, mutta silloin yleensä sitä katui kaikenlaista itseensä panostamista, nyt sitä vaan aidosti toteaa olevansa hemmottelun arvoinen. Arvokas vartalo, jonka eteen on tehty töitä. 

Eipä kummempia

Taasen huomenna jää punnituspäivä väliin, kun en ole vaa'an ulottuvissa. Sinäänsä tulos tuskin olisi ollut mikään ihmeellinen. Kunnolla, kiltisti olen syönyt ja jonkin verran liikkunut, mutta ei niin hyvin, että suuria pudotuksia olisi ollut kuitenkaan luvassa. Aina välillä tulee mieleen olisiko pitänyt valita joku muu punnituspäivä kuin sunnuntai. Tiistaista torstaihin olen paljon todennäköisemmin kotona kuin viikonloppuisin (ja pienemmällä todennäköisyydellä krapulassa). Nyt on kuitenkin jotenkin vaikeaa muuttaa rytmiä, johon on syksystä tottunut, joten punnituspäivä taitaa kaikesta huolimatta pysyä sunnuntaina. Laihtumistahti on kuitenkin sen verran rauhallinen, että oikeastaan kahden viikon tulos tuntuu usein paljon kiinnostavammalta kehityksen kannalta kuin viikon tulos.

Eilen shoppaillessa (taidan itse asiassa shoppailla aika usein) satuin löytämään aivan ihanalta vaikuttavan mineraalimeikkipaketin. Teki mieli ihan hirvittävästi ostaa se, mutta hinta oli aika kallis. Keksinkin sitten, että kun paino on alle sen 70 kilon, niin ostan sen vasta sitten ja siihen asti vain haikailen täydellisen meikin perään. Onpahan pientä tavoiteltavaa.

Eilen ja tänään olen vähän harmitellut, kun mun lempihame alkaa olla liian iso käytettäväksi. Yleensä olen vain tyytyväinen tunteesta, että joku vaate jää liian isoksi. Kuitenkin tämä hame on ollut niin hyvän värinen ja mallinen, että harmittaa. Uusia toki löytyy, mutta oiken sellaista mukavaa ja oikeasti hyvännäköistä saa etsiä ja välillä muoti on sellaista, mistä en löydä mitään innostavaa (ei sinäänsä ettenkö minä vaatekaupoissa viihtyisi).

Huono päivä

Eilen minulla oli huono päivä. Ei sellainen vähän huonohko, vaan sellainen, jossa pitää julkisilla paikoilla hengittää syvään, jotta ei itkisi ääneen. Päivä alkoi ok, sitten tuli pari pientä pettymystä, sitten huomasin, että olin unohtanut ottaa allergia- ja astmalääkkeet (vähän epämukava olo) ja sitten iski se mikä viilsi todella pahasti. Ja vanha, kunnon "haluan turruttaa itseni ruualla"- olo palasi. Onneksi lähin ruokapaikka oli Subway, joten menin sitten sinne aivan hysteerisessä tilassa ja tilasin salaatin, vaikka oli vaikeaa yrittää käyttäytyä normaalisti.

Kun lähdin ulos, en osannut ajatella muuta kuin karkkipussia, sellaiset lähemmäs kilo irtareita, ja sitten vaan kotiin nukkumaan. Siitä tulisi hyvä olo, se helpottaisi. Mikään muu ei auta. Kunnon sokerimättö ja päiväunet. Sitten matkalla kohti kauppoja, tuli hirvittävä määrä kirosanoja sisäisesti (tässä karsittu murto-osaan alkuperäisestä). Ei v***u, tässähän menee koko laihdutus p********n. Munhan piti olla karppaaja, mihinkä ihmeeseen se oikein unohtu. Sisäinen pikkupirulainen kuiskutteli korvaan: antaa mennä, kun on kurjaa. Kun menee huonosti, niin menkööt sitten syöminenkin päin h*******ä. Millä ihmeellä saisin saman vapauttavan olon kuin syömällä iso määrä sokeria?  Ei ole muuta, mikä helpottaisi. Ja minä v***u joskus haaveilin muka mahtuvani S-koon vaatteisiin... mitä jos vielä muutama berliininmunkki ja p*****e jäätelöä.

Epätoivoisena mietin olisiko mitään millä voisin murtaa vanhan kaavan. Tehdä jotain edes vähän toisin kuin aikaisemmin. Viiden kuukauden laihdutuksen päättäminen armottomaan mässäilyyn. En mä oikeasti halua sitä, mutta kun mitään muutakaan ei ole. Olen ihan aina tehnyt saman. Ajattelin sitä surkeuden määrää, kun joudun kirjoittamaan blogiin, että homma meni läskiksi painoa lisää useampia kiloja. Lähipiiri, joka on nähneyt minun laihtuvan, näkee minun taas lihovan. Nöyryyttävää. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä. Hinnalla ei ole väliä. Ei tätä mitä aina ennenkin. Tämän täytyy loppua. Mun täytyy keksiä jotain. Ruokakauppa lähestyi armottomasti. Mitä ihmettä tekisin?

Sitten... pysähdys. Lähden zombina kävelemään kohti vaatekauppoja. Minäpäs... lähden... nyt... tuhlaamaan... Ensimmäisestä vaatekaupasta johon osun kasaan hetkessä ison pinon S-koon vaatteita. Seuraavassa kaupassa huomaan, että apua, tämähän helpottaa. Ostelen vielä muutamia vaatekappaleita varmuuden vuoksi. Silmät on punaiset ja asia tuntuu edelleen kurjalta, mutta enpä ahminut, eikä enää tunnu olevan tarvetta ahmia.

Vähän kalliiksi tuli, mutta onneksi ihan näin huonoja päiviä on harvassa. Vaikka kuinka huonosti menisi, niin minä en siitä liho. Minä onnistuin nyt ja pysyn vahvana. Seuraavan kerran kun on kurja olo tiedän, että vaateshoppailu voi auttaa. Kävin vielä kaupassa ja ostelin sitä mitä normaalistikin, elikäs terveellistä sapuskaa. Sen verran kuitenkin hemmottelin, että ostin kunnon pihviä (tosin olisin saattanut ehkä ostaa muutenkin).

Tänään on vähän alakuloinen olo, mutta eiköhän tämä tästä. Ihmisillä on maailmassa niin paljon pahempia ongelmia, että mun ongelmat on siihen nähden niin paljon pienempiä ja helpommin ratkaistavia. Maailma koettelee, mutta laihaksi ollaan tulossa, se on varmaa.

Vaakailua

Plääh! Paino 71,0 kg elikäs 200g plussaa. Olkoonkin, että se taitaa olla turvotusta (hormonit, suolaiset silakkapihvit), niin silti ärsyttää vähän. Periaatteessa yritän ajatella järjellä, että jos olen ollut viimeksi tavoitepainossani sellaiset 15 vuotta sitten niin ei siihen ihan hetkessä palata ja välillä voi tulla takapakkia. Käytännössä, no ärsyttää. Olisi mielummin vaikka vain vähän alaspäin, mutta plussaa... hyyyi. Tästä sitten jatketaan ens viikkoon ja parempiin pudotuksiin.

Ostin muuten sellaisen vaa'an, joka näyttää rasva-, vesi-, ja lihasprosentin. Olin haaveillut sellaisesta jo pidempään, mutta tuollaiset kehonkoostumusta analysoivat vaa'at näyttivät olevan yleisesti aika kalliita. Ajatus siitä, että maksaisi lähemmäs sata euroa siitä, että saa laitteen, joka luultavasti ahdistaa ja masentaa mieltä, ei ole innostanut. K-Citymarketissa sattui kuitenkin olemaan vaa'at alessa ja haluamani maksoi alle 20 euroa, joten hankin sitten sen. Kyllä, tulos oli ahdistava ja masentava. Rasvaa on ikä ja sukupuoli huomioonottaen TODELLA paljon, vettä liian vähän ja lihaksia luultavimmin liian vähän. Hyi yäk!

Rasvaprosentinmittaukset eivät tietty ole mitenkään erityisen luotettavia, mullakin on vaihdellut paljon riippuen mittaushetkestä. Kuitenkin vaikka käyttäisi millaisia virhemarginaaleja, niin tulos on kauhistus. Sen verran paha tulos oli, että painoindeksi "vähän alle 28", kuullostaa paljon paremmalta kuin rasvaprosentti "ihan hirvittävä, en kehtaa edes sanoa ääneen". No, onpahan nyt sitten lisää mitta-asteikkoja joilla voin seurata tämän laihdutuksen edistymistä.

Viisi kuukautta

Tänään tuli viisi kuukautta laihdutusta ja karppausta täyteen. En nyt mitenkään hirvittävästi juhlinut. Ehkä sitten kun tulee puoli vuotta täyteen, sitten saattaisin tehdä jotain spesiaalia. Puoli vuotta on jotain hienoa, vakaata, hyvä syy juhlia, 5 kuukautta on... no se on hyvin.

Itse asiassa yhden jutun mä ostin. Tajusin nimittäin, että mun vaatekaapissa on ainoastaan vaatteita jotka ovat sopivia tai liian isoja (en ole säästänyt niitä huomattavan pieneksi jääneitä vaatteita vanhoilta ajoilta, koska on vuosia, kun  olen ollut viimeksi tämänkokoinen). Ajattelin, että tarvitsen vaatekaappiini jotain kannustavaa, joten ostin tavoitefarkut, koko 36. Iiik! Okei, stretchfarkut. Mulla on kova epäilys, että mulla ei ole ikinä ollut niin pieniä pöksyjä. Ainakaan murrosiän jälkeen ei ole taatusti ollut. Ja mikä tuntui järkyttävältä: ei ne nyt niin kauhean liian pienet olleet... Jalat mahtuivat housujen sisäpuolelle, samoin takamus. Maha on vielä liikaiso, joten vetoketju ja nappi ei mennyt ihan kiinni, mutta aika lähelle kuitenkin, eli kysymys vain muutamasta sentistä vatsan kohdalta.

Tässä on kuitenkin jotain mystistä. Silloin joskus aikojen alussa, vuosia sitten kun painoin viimeksi vähän päälle 70 kiloa housujen koko oli 42 tai ehkä pienimmillään 40. Ei ollut puhettakaan että olisin ollut edes 38 (johon nyt mahtuisin) saati sitten lähelläkään 36. Miksi nyt? Muistanko täysin väärin? Onko vaatekoot muuttuneet isommiksi? Pukeuduinko silloin tarkoituksella ylikokoisiin vaatteisiin? Vai (hui kauhistus!) olenko minä tiivistynyt pienemmäksi?

Tänään kävin kanssa ruokakaupassa kiertelemässä pulla- ja karkkiosastoilla. Katselin valikoimia, haistelin hyviä tuoksuja ja mietiskelin.  

Muistoja heräsi miltä mikäkin maistuu ja mitkä olivat ennen lempiherkkuja. Uutuuksien kohdalla  mietin miltä ne saattaisivat maistua. Otin paketteja käteeni. Tiesin, että jos haluaisin, voisin laittaa ihan minkä tahansa tuotteen koriin, ostaa sen ja syödä sen. Kukaan ei ole estämässä sitä. Minä teen päätöksen. Mietin miltä se tuntuisi. Olisiko se niin hyvää. Ja ennenkaikkea, olisiko se sen arvoista, että olisin valmis riskeeraamaan hyvinvointini ja nykyisen kovalla työllä aikaansaadun hoikemman ulkonäön. Ota mitä otat, mutta kanna seuraukset. Takaisin sokeririippuvaiseksi, joka kymmentä vaille kymmenen kiiruhtaa kioskille, jotta saisi karkkipussin ja kasan suklaapatukoita. Väsynyt, löysä, turvonnut, lihava ihminen, joka syö mässyä aivan kaikkiin tunnetiloihin. Toiko sokeri mitään muuta kuin hetkellisen mielihyvän ja pirullisen riippuvuuden?

Poistuin herkkuhyllyiltä tyhjin käsin hilpeänä ja itsevarmana kohti kalatiskiä, josta ostin lohenkimpaleen. Hieman sitruunamehua päälle, jogurttikuorrutus ja uuniin, lisukkeeksi salaattia. Maistui todella hyvälle!

Mun tavallinen tarina

Minulle kävi nyt samalla tavalla kuin ties kuinka monta kertaa aikaisemminkin. Sunnuntaina liikuin innolla, kävin kävellen kaupassa (n. 4 kilometriä kävelyä). Sitten ajattelin, että sää on niin hyvä, että voisin tehdä vielä pienen iltapäivälenkin (n. 5 km). Illalla vielä jumppasin vauhdikkaasti pari tuntia. Nautin liikunnasta suunnattomasti ja ajattelin, että haluaisin oikeasti elää tällaista säännöllisen liikunnallista elämää...

Maanantaina herätessä kurkku kipeä, yskittää ja aivan vetämätön olo. Saattaa olla, että tämä on aikaista siitepölyallergiaa tai hiekotussepeli ärsyttää keuhkoja (astmaatikkona jokakeväinen riesa) tai voihan tämä olla alkavaa flunssaa (mulla allergia ja flunssa oireilee usein niin samalla lailla, että vaikea sanoa päivän perusteella!). Joka tapauksessa paljon kaikkia mahdollisia lääkkeitä ja ei liikuntaa vähään aikaan. Muistelen, että näin on käynyt muutaman kerran aiemminkin näin keväisin. Liikuntaintoa ja heti ensimmäiseksi olen kipeänä.  

Nyt tiistaina tuntuu siltä, että kyseessä saattaisi olla enemmänkin se pöly (siite tai sepeli), sillä olo on itse asiassa vähän parempi kuin eilen. Se olisi niin hyvä juttu, sillä se ei haittaisi niin paljon liikuntaa tai työtä.

No, kyllä tästä vielä ryhdytään liikkumaan, kohta...

Punnituspäivä

Tänään oli sitten taas virallinen punnitus, kun viime viikolla jäi väliin. Tulos 70,8 kg eli -1,2 kiloa kahdessa viikossa. Nyt on sitten yli 15 kiloa kevyempi kuin syksyllä aloittaessa. Siinä viidessätoista kilossa on jotain erittäin mukavaa, se alkaa tuntua jo aika isolta pudotukselta. 30 puolen kilon voipakettia vähemmän kropassa, hih.

Enää ei olisi hirveän paljon pudotettavana, jotta paino alkaisi kuutosella, ja siinä ajatuksessa on jotain suloista. Vuonna 2005, kun laihdutin viimeksi oikein tosissani, sain painon putoamaan maagisen 70 kilon rajan alle, mutta silloin sitä iloa ei kovin kauaa kestänyt (koko laihdutus oli kestämättömällä pohjalla). Milloin olisin viimeksi ollut pysyvästi alle 70 kilon painoinen? Opiskelujen alkaessa? Lukiossa? Elikkäs sellaiset vajaa 10 vuotta sitten!

Laskeskelin myös hieman tätä laihtumisnopeuttani. Jos lasketaan ihan alusta 24.10. lähtien, olen laihtunut (mikäli en ole laskenut ihan väärin) keskimäärin 740g viikossa. Jos sitten olettaa, että ensimmäisten viikkojen isot pudotukset on ollut lähinnä nestettä, sain laihtumisnopeudeksi 660g viikossa. Minusta tämä näyttää aika hyvältä tahdilta (yritän ajatella tunteiden sijaan järjellä). Luulisin nimittäin, että aika huomattava osa pudotuksesta on tämän perusteella saattanut olla rasvaa. Oikeastaan sitä varmaan pitäisi jossain vaiheessa tutkituttaa rasvaprosentteja, kunhan ehtii. No, tästä on kuitenkin ihan hyvä jatkaa ensi viikkoon.

Pirteys ja sen tyssähtäminen

Tänään heräsin aamulla pirteänä ennen kello kuutta, reilusti ennen herätyskelloa. Söin aamiaisen pirteänä ja luin hesarin, puin vaatteet päälle... ja tyssähdys. Juuri mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen. Se nyt ei ole mikään hirvittävä ongelma, koska opiskelujuttuja olisi vain ihan vähän tehtävänä ennen maanantaita ja olin vähän suunnitellutkin, että tästä päivästä olisi tulossa lähinnä vapaapäivä. Tylsistyminen on nyt kuitenkin melko totaalinen, sillä olen miettinyt tässä useamman tunnin:

a) mitä söisin tänään
b) mitä liikuntaa harrastaisin
c) tekisi mieli tehdä jotain kivaa, mutta en tiedä mitä

Sen sijaan että tekisin jotain, mietin mitä tekisin. Ääk!

Viimeisin viikko on ollut rentouttava. Olen liikkunut, syönyt hyvin (terveellistä ja hyvänmakuista), nukkunut kunnolla ja stressannut vähemmän kuin aikoihin. Olo on todella hyvä ja se näkyy vaa'alla tällä hetkellä pienempänä painona. Sunnuntain virallinen punnitus ei tuone mitään hurjaa pudotusta, mutta jokainen sata grammaa on aina vähemmän ja lähempänä tavoitepainoa. (Toivottavasti mä en nyt turpoa jostain mystisestä syystä ennen sunnuntaita.)

Sitä aina välillä tulee miettineeksi, tuleeko jossain vaiheessa sellainen aika, jolloin päivän ruokien pohtimiseen ei mene tuhottomasti aikaa. Aamiainen on vakio: seos, jossa mustikoita, raejuustoa ja turkkilaista jogurttia. Kaikki muut ateriat sitten... jonkinnäköistä palapeliä: riittävästi energiaa, ei liikaa energiaa, riittävästi rasvaa, ei liikaa rasvaa, hyvää rasvaa, ei liikaa hiilihydraattia, riittävästi proteiinia, ei liikaa suolaa, tarpeeksi kasviksia,  kalsiumia, D-vitamiinia, mikä maistuis tänään, mikä olisi monipuolista, mikä täyttää vatsan, mitä löytyy kaapista, mitä löytyisi kaupasta, mitä jaksaisi tehdä... ja näistä sitten tasapainoinen lounas ja päivällinen.

Olisi veikeätä saada tietää kuinka suuri osa päivittäisistä ajatuksistani koskettaa tavalla tai toisella ruokaa. Veikkaisin nimittäin, että pahimmillaan useampi kymmenen prosenttia. Suuri osa energiasta menee keskittyessä ruoka-asioihin. Sitä olisi mahdollista käyttää vapaa-aikaa johonkin muuhunkin, johonkin hieman kehittävämpään, mutta ei, ruoka vie suuren osan ajasta, nyt jo kohta viiden kuukauden ajan (hymyä ja puistatusta yhtä aikaa).

Ruoka ja sen ajattelu on ilmeisesti intohimoisin harrastukseni, mutta jotain muutakin pitäisi varmaan keksiä?