Eilen minulla oli huono päivä. Ei sellainen vähän huonohko, vaan sellainen, jossa pitää julkisilla paikoilla hengittää syvään, jotta ei itkisi ääneen. Päivä alkoi ok, sitten tuli pari pientä pettymystä, sitten huomasin, että olin unohtanut ottaa allergia- ja astmalääkkeet (vähän epämukava olo) ja sitten iski se mikä viilsi todella pahasti. Ja vanha, kunnon "haluan turruttaa itseni ruualla"- olo palasi. Onneksi lähin ruokapaikka oli Subway, joten menin sitten sinne aivan hysteerisessä tilassa ja tilasin salaatin, vaikka oli vaikeaa yrittää käyttäytyä normaalisti.
Kun lähdin ulos, en osannut ajatella muuta kuin karkkipussia, sellaiset lähemmäs kilo irtareita, ja sitten vaan kotiin nukkumaan. Siitä tulisi hyvä olo, se helpottaisi. Mikään muu ei auta. Kunnon sokerimättö ja päiväunet. Sitten matkalla kohti kauppoja, tuli hirvittävä määrä kirosanoja sisäisesti (tässä karsittu murto-osaan alkuperäisestä). Ei v***u, tässähän menee koko laihdutus p********n. Munhan piti olla karppaaja, mihinkä ihmeeseen se oikein unohtu. Sisäinen pikkupirulainen kuiskutteli korvaan: antaa mennä, kun on kurjaa. Kun menee huonosti, niin menkööt sitten syöminenkin päin h*******ä. Millä ihmeellä saisin saman vapauttavan olon kuin syömällä iso määrä sokeria? Ei ole muuta, mikä helpottaisi. Ja minä v***u joskus haaveilin muka mahtuvani S-koon vaatteisiin... mitä jos vielä muutama berliininmunkki ja p*****e jäätelöä.
Epätoivoisena mietin olisiko mitään millä voisin murtaa vanhan kaavan. Tehdä jotain edes vähän toisin kuin aikaisemmin. Viiden kuukauden laihdutuksen päättäminen armottomaan mässäilyyn. En mä oikeasti halua sitä, mutta kun mitään muutakaan ei ole. Olen ihan aina tehnyt saman. Ajattelin sitä surkeuden määrää, kun joudun kirjoittamaan blogiin, että homma meni läskiksi painoa lisää useampia kiloja. Lähipiiri, joka on nähneyt minun laihtuvan, näkee minun taas lihovan. Nöyryyttävää. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä. Hinnalla ei ole väliä. Ei tätä mitä aina ennenkin. Tämän täytyy loppua. Mun täytyy keksiä jotain. Ruokakauppa lähestyi armottomasti. Mitä ihmettä tekisin?
Sitten... pysähdys. Lähden zombina kävelemään kohti vaatekauppoja. Minäpäs... lähden... nyt... tuhlaamaan... Ensimmäisestä vaatekaupasta johon osun kasaan hetkessä ison pinon S-koon vaatteita. Seuraavassa kaupassa huomaan, että apua, tämähän helpottaa. Ostelen vielä muutamia vaatekappaleita varmuuden vuoksi. Silmät on punaiset ja asia tuntuu edelleen kurjalta, mutta enpä ahminut, eikä enää tunnu olevan tarvetta ahmia.
Vähän kalliiksi tuli, mutta onneksi ihan näin huonoja päiviä on harvassa. Vaikka kuinka huonosti menisi, niin minä en siitä liho. Minä onnistuin nyt ja pysyn vahvana. Seuraavan kerran kun on kurja olo tiedän, että vaateshoppailu voi auttaa. Kävin vielä kaupassa ja ostelin sitä mitä normaalistikin, elikäs terveellistä sapuskaa. Sen verran kuitenkin hemmottelin, että ostin kunnon pihviä (tosin olisin saattanut ehkä ostaa muutenkin).
Tänään on vähän alakuloinen olo, mutta eiköhän tämä tästä. Ihmisillä on maailmassa niin paljon pahempia ongelmia, että mun ongelmat on siihen nähden niin paljon pienempiä ja helpommin ratkaistavia. Maailma koettelee, mutta laihaksi ollaan tulossa, se on varmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti